Mittasuhteista

Olen miettinyt paljon painonpudotusta ja sitä, miksi en edellisellä kerralla onnistunut.
...
Tämä on siis toinen kerta, kun olen painonpudotusurakassa. Siihen asti olin vain lihonut. Toisinaan lihoin enemmän, toisinaan vähemmän. Joskus paino saattoi pysyä jonkun kuukauden, jopa vuoden suunnilleen samassa. Ylöspäin oli kuitenkin kokoajan matka.

Muutama vuosi sitten päätin aloittaa painonpudotuksen. Olin löytänyt kiloklubin joskus aiemmin ja päätin alkaa noudattaa sieltä annettuja ohjeita. Kiloklubin avulla painoa tippui ensimmäisen kuukauden aikana noin 5kg.
Silloin löysin sitten go jutta go-haasteen ja lähdin mukaan. Ja siitä se sitten alkoi.

Noudattamalla go fat go-ruokavaliota enemmän ja vähemmän (pääasiassa enemmän) seuraavan puolen vuoden ajan olin saanut painoa pois 25 kg ja taisin olla kevyimmilläni koko aikuisikänä. Sitten tapahtui kaikenlaista ja liikunta jäi. Ruokavalio muuttui huonoksi ja paino kääntyi pikkuhiljaa noususuhdanteeseen. Ensin palasi 15 kg ja sitten raskauden aikana tuli loputkin ja vähän päälle.

Go fat go-ruokavaliosta jäi päälle ajatus siitä, että painoa pudottaessa pitää olla nälkä kokoajan. Siitä tyhjyyden tunteesta vatsassa piti alkaa nauttia ja tavallaan sitä alkoikin. Jatkuva kieltäytyminen kaikesta kuitenkin pahensi mielitekoja. Himoitsin hedelmiä ja tunsin hirveää syyllisyyttä syödessäni omenan, banaanista puhumattakaan.
Go fat go-ruokavaliosta jäi päälle ajatus siitä, että hedelmät on kiellettyjä. Repsahtaminen on kamala asia ja itseä piti ruoskia ihan hampaat irvessä, jotta mistään saattoi tulla mitään.

Kun sitten asioita tapahtui ja liikunta jäi, ruokavalion noudattaminen jäi niin syyllisyys pysyi. Joka kerta jotain hyvänmakuista syödessä soimasin itseäni ja tunsin syyllisyyttä. Hedelmistä tunsin syyllisyyttä ja sokerisista herkuista tietysti eniten. Joka kerta, kun sorruin johonkin "kiellettyyn" upposin syvemmälle suohon ja kaikki työ tuntui hukkaanheitetyltä.
Jokainen ylimääräinen suupala vei minut aina valovuosien päähän siitä tilanteesta, jossa minulla on "kontrolli" omiin tekemisiin ja syömisiin. Syyllisyys teki kaikesta pahempaa kuin mitä se oli.

Mittasuhteet olivat aivan liian pienet.

Olin tekemässä loppuelämän muutosta, mutta ajattelin asioita viikko- ja kuukausitasolla. Viikon plussatulos toi murhetta ja kuukauden plussatulos oli jo katastrofi.
- Oikeasti katastrofi oli tapahtunut minun päässä ja ajattelussa.

Luulin elämäntapamuutoksen olevan pikajuoksu, ja sitä se on kaikista vähiten.
Elämäntapamuutos on sellainen maraton, johon on sitouduttava loppuelämäksi.

Jos otetaan lyhyt mitta-asteikko elämäntapamuutoksen onnistumiselle voi pienikin vastoinkäyminen sen kaataa. Jos otetaan liian pitkä mitta-asteikko, sekin voi olla kohtalokasta. Mutta kun suhteutetaan urakka realistisiin tavoitteisiin ottaen huomioon se, että elämän on oltava mielekästä koko ajan, niin ollaan lähellä sitä millä tavoitteeseen päästään.

Tällä kertaa olen ottanut melko rennon asenteen herkutteluun ja tunnustan, että se hirvittää toisinaan itseänikin.
Se raja on häilyvä, jossa herkuttelu lähtee käsistä. Koen kuitenkin, etten voi missään nimessä luopua herkuista loppuelämäkseni joten ainoa ratkaisu on löytää tasapaino asioiden suhteen.

Haluan oppia tyytymään siihen, että edistys näkyy esim. 3kk jaksoissa. Tai vaikka 6kk jaksoissa. Yritän opetella ymmärtämään, ettei elämä ole jatkuvaa laihduttamista. Projektin etenemisen mitta ei ole jatkuvasti pienenevä vaa´an numero vaan se, että pidemmällä aikavälillä paino ei enää nouse.
Puolen vuoden nopean laihdutuksen aikana ei pää ehdi mukaan - vaikkakin meitä on erilaisia, tietysti ja toisille se voi olla helpompaa sopeutua uuteen minään ja pysyä uusissa tavoissaan.

Minulle puoli vuotta tai vuosikin on lyhyt aika päästä todella eroon vanhoista tavoista. Se onnistuu, mutta paluu entiseen on lyhyen ajan jälkeen huomattavasti helpompaa kuin "pikänmatkanjuoksussa".

Omalla kohdallani tuntuu, että tällä kertaa olen oikealla asenteella tässä hommassa. Ehkä se johtuu siitä, että nyt minulla on oikeasti aikaa paneutua asiaan, kun työ ei haittaa harrastuksia. Puoliso (ja lapsen isovanhemmat) mahdollistaa minulle niin paljon kuntoilua, liikkumista ja vapaa-aikaa, kun vain haluan ja tarvitsen ja yleensä käytän oman aikani sitten salilla.
Motivaattorina toimii myös lapsi, jonka toivon välttyvän ylipainolta ja oppivan liikunnalliset elämäntavat jo meiltä vanhemmilta. Ja tietysti toive toisesta lapsesta pitää minut liikenteessä.

Näillä ajatuksilla tänään :)