Liian helppoa?

Musta tuntuu nyt jotenkin sellaselta huijarilta, kun tää on vaan ihan kauheen helppoo. En osannut etukäteen yhtään ajatella miten helppoa tämä vois olla, vaikka luinkin asiasta.
Ei tietysti pidä nuolasta ennen kuin tipahtaa ja tässä ollaan vasta nyt viisi päivää lusittu tätä kakkua, eli eiköhän ne ongelmat ole vasta edessä.

Mut joo, käsittämätöntä. Nälkä ei ole eikä niitä mielitekojakaan juuri ole.

Reissuunlähtö kyllä jännittää. Olen lähdössä lapsen kanssa kahdelleen reissuun loppuviikosta ja viipyä siellä sitten ainakin viikon. Se jännittää, että tuleeko reissussa kiusauksia.
Tarkoitus on pysyä ihan vaan pussikuurin parissa syöden ne 200 kcaloria ekstraa, mut thats it. Etukäteen täytyy varmaan ilmotella ihmisille, että eivät minua varten varaa mitään.
Muut ei varmaan ole ongelma, kuin omat isovanhemmat, jotka eivät tule ymmärtämään vaikka kuinka sanoisin, etten tarvitse mitään. Mut taidan heidän luonaan käymistä ja yöpymistä siirtää sitten mahdollisimman myöhään ja jättää viipymisen vähäiseksi, niin ei tarvitse selitellä ja väitellä siitä syömisestä. Muuten asia ei olisi ongelma, mutta isovanhempieni luona on ihan parhaat paikat majoittua, kun on oma yksiö sitä varten.

Mut eiköhän homma suttaannu.

Oikea tapa?
Erään ystävän kanssa tänään otin puheeksi tämän cambridgen ja sain aikaan hyvän keskustelun aiheesta. Hän opiskelee ja valmistuu ihan juuri Personal traineriksi ja omaa (jo lähtökohtaisestikin) hyvät tiedot ja taidot laihdutuksesta ja terveellisistä elämäntavoista sekä sit treenaamisesta ja urheilusta.
Olen menossa hänen luokseen reissun aikana ja halusin varoittaa dietistäni. Jostain syystä tunsin suurta tarvetta selittää hänelle miksi olen valinnut pussikuurin. Ja aikani siinä selitellessä sitten jotenkin itsellenikin valkeni se, että en ole ihan henkisesti valmis myöntämään olevani millään pussikuurilla.
Jotenkin se tuntuu, että se ei ole se "oikea tapa" laihtua tai tehdä remonttia elämäntapoihin. Oikea tapa on minun mielestä paljon vaikeampi ja sen pitää olla sellainen, että jokaisen keräämänsä kilon kohdalla kuuluu tehdä paljon töitä ja tuntea se nahoissaan, jotta osaa sitten arvostaa sitä pudotusta ja jotta sitten oppii asiasta jotain. Oikeaan tapaan myös kuuluu reipas liikunta, ahkera salilla käyminen tai vähintään kotijumppaaminen sekä monipuolinen ja terveellinen syöminen huolehtien siitä, että saa kaiken tarvittavan. Oikeaan tapaan kuuluu myös tietynlainen asenne - kaikkeen. Silloin pidetään elämä kaikin tavoin hallinnassa ja pysytään hyvällä tuulella ja selkä suorassa.

- ja tässä päästään taas yhdellä tapaa asian ytimeen, siis siihen miksi minulla on vaikea ylläpitää saavutettuja tuloksia ja miksi homma aina repsahtelee käsistä.
 Ongelma on siis siinä, että omat odotukseni ja ajatukseni ovat jotenkin sellaista "Sotilas Jane"-tyyppistä meininkiä, että treenataan kuin hullu ja saadaan isot lihakset ja piestään kaikki miehet ja pelastetaan paskapäinen pomo varmalta kuolemalta jne.
Ja kun paino lähtee nousuun, niin joudun jo kauhun valtaan ajatellessani sitä työmäärää, jonka omasta mielestäni joudun tekemään, jotta se painonnousu pysähtyy ja se saadaan laskemaan. Se on joko 100% tai -100%...

Ja seurauksena näistä ylimitotetuista reaktioista mieleeni tulee sitten kaikenlaisia ylipääsemättömiä mielen barrikadeja sen suhteen, että saisin jatkettua elämäntavan opettelua vaikka niitä takapakkeja tuleekin. Jokainen takapakki saa liian suuret mittasuhteet ja koen epäonnistuneeni ja sitten voikin antaa periksi "kun en taas jaksa mitään sotilaskurileiriä hirmumäärällä treeniä ja jatkuvalla nälällä".
Jos teen jotain, teen sen "isolla siveltimellä". Puhun isolla äänellä, lakaisen laajalla kaarella, treenaan hiki hatussa veren maku suussa hiukset päästä tippuen ja kaloreita laskien nautiskellen nälästä ja ajatellen, että jollain näillä asioilla olisi sitten merkitystä.

Unohdan liian helposti sen, että määränpää ei ole se tärkein vaan matka, sillä sitä matkaa kuitenkin mielellään tekisin vielä vuosikymmeniä. Silti sorrun ajattelemaan vähän väliä, että jossain kohtaa olisi se päätös, jonka jälkeen sitten voisi "elää normaalisti".
Ja kun se normaalisti eläminen tarkoittaa minun tapauksessa sitä yli satakiloisen elämää, josta olen tainnut aiemminkin jo puhua.

Jos ja kun saan painoa pois toivottavasit reilusti ja ensikertaa aikuisiällä pääsen normaalipainon lähelle niin toivon matkanvarrella oppivani jotain.
- Noh, opinhan minä kokoajan, mut liian helposti se oppi unohtuu.
Toivon, että tällä kertaa esteenä ei enää olisi se pelko siitä verenmakusuussahikikarpaloitaitkientreenausta ja nälkää kuukausitolkulla, jotta paino pysyy kurissa vaan, että lopulta mieleni rauhoittaa se realismi, että kokonaisuus ratkaisee.

Jos painan nyt vähemmän kuin vuosi sitten, niin se on hieno juttu. Ja jos vuoden päästä painan vähemmän kuin nyt, niin se on hieno juttu. Ja se riittää, vaikkei se määrä olisi mikään valtava.

Jatkoa ajatellen minulla on valtava määrä päätyötä tehtävänä sen suhteen, että oikeasti opin elämään siinä painossa, jonne pääsen ja että siitä tulee oikeasti elämäntapa - eikä vaan tilanne, jossa pärjätään hirmu itsekurilla ja ruoskinnalla.

Paljon sanoja, mutta vähän asiaa...

Mut ehkä kiteytys on se, että minulla on vielä paaaaaljon opittavaa monista asioista, mut hyvässä alussa jo ollaan.

Huh. Minkähänlainen vuodatus tästä tuli? Täytynee lukea jälkikäteen ja korjata ajatusvirheet, kun nyt kirjoitin vaan ihan täysiä sen mitä sormet vaan ehti ajatuksia näpyttää ruudulle.

Minkälaisia ajatuksia muilla? Miten olette ajatelleen selättää painonnousun, kun laihdutus loppuu? Ja miten te kanssaCamppaajat koette sen pussikuureilun ja muille kertomisen? Tarviiko sitä edes kertoa muille?

Jälkilisäys...
Huomasin pohtineeni ihan samoja viimeksikin urakan alkupuolella ja edellinen pohdinta löytyy tästä tekstistä Mittasuhteista